Ookami ja koulukiusaaminen.

En yleensä uhraa kovinkaan paljoa aikaa tai ajatusta tälle osa- alueelle elämääni, mutta katsotaan nyt minkämoinen masis-teksti tästä tulee...

Kuusivuotiaaksi asti olin ollut kotona, kun kunnallisia hoitopaikkoja ei sitä ennen ollut. Taloyhtiössä, jossa asuin, (ja asun vieläkin) Ei ollut ikäisiäni lapsia,

kaikki olivat 3-4 vuotta nuorempia/ vahempia kuin minä. Meidän porukkamme oli hyvä, kunnes vanhimmat tulivat murrosikään...

Kuusivuotiaana menin eskariin kahtena päivänä viikossa, se oli ensimmäinen kerta kun olin omanikäisteni seurassa. Se vuosi meni suhteellisen hyvin, samalla painolla
meni ensimmäinen ja toinen kouluvuosi. Kolmosella siirryttiin isompaan laitokseen, missä periaatteessa oli luokat kolmosesta lukioon samassa rakennuksessa, mutta vain
eri siivissä. Silloin luokat vaihtuovat hieman, ja silloin muut alkoivat kohdella kuin näkymätöntä.

Ja  silloin harvoin kun "huomattiin" niin sieltä tuli pelkkää panettelua. "Et sie kuitenkaa ossaa....", " Ootko nyt iha varma että menee noin?" ja niin edes päin.

Ryhmä/pari töitä opin vihaamaan koska jos A) se oli onnistunut, niin minulle ei sadellut minkäänlaista kiitosta muilta ryhmäläisiltä tai B) projekti epäonnistui ja kaikki oli minun syytäni vaikka en edes ollut saanut koskea koko projektiin. Ja jos jotain meni rikki, niin minunhan se syy oli, onneksi opettaja ei ollut niin herkkäuskoinen.

Siitä oli (näin myöhemmin kuultuna) kuulemma yritetty vanhempain illassa puhua että pitäisivät puhuttelua kotosalla muksuilleen, mutta eihän se mitään auttanut. Luotan kyllä että suurimmaksi osaksi muksut saivat kuulla siitä, mutta viesti ei vain ollut mennyt perille.

Yhdelläkin tytöllä, joka kiusasi näkyvimmin oli myös mitä mainion syy kiusaamiseen; minulla oli aina jompikumpi vanhempi (yleensä molemmat) kotona kun tulin kotiin, hänellä ei ollut ketään. Nykyisin en osaa edes päättää oliko se naurettava vai surullinen syy. Intervention jälkeen olin hänelle kuin ilmaa.

En edes pidä yhteyttä ala- aste aikaisiin luokkatovereihin. He eivät välittäneet minusta, miksi minun nyt pitäisi välittää heistä.

Myönnetään, olin ujo, hiljainen ja omissa oloissani viihtyvä, mutta onko se syy kohdella toista kuin ilmaa ja syyttää aina kun jotain meni pieleen?

Ylä asteelle luokat vaihtuivat huomattavasti, mutta näkymättömänä olo jatkui, eräskin (jonka kanssa olitiin jopa jonkinlaisia kavereita ykkösluokalla ennen kuin hän muutti pois) alkoi vähättelemään minua joka asiassa. Yritti jopa kilpailla numeroista kanssani mutta minua ei (omaksi onnekseni) kiinnostaneet arvosanat niin kauan kuin pääsin läpi.

Mutta voi sitä kettuilun määrää kun minä (melkeimpä yrittämättä) pärjäsin paremmin kuin hän käsitöissä ja kuvaamataidossa, osittain jopa englannissa. Se sapetti häntä nähtävästi ja saatoin olla lähes varma että kun seuraavan kerran mokaisin hänen nähtensä, hän ottaisi siitä kaiken ilon irti.
En koskaan ollut niin yksinäinen kuin ylä- asteella, koska olin ennemmin näkymätön kuin sen erään kohde.

Asiaa ei auttanut se, että murrosikä iski mitä rajuimmin; naama kukki ja dödö petti useasti. Hajuvesiä en voinut käyttää yliherkkyyden takia, sama meni hajustettuihin pesuaineisiin sekä suurimpaan osaan meikeistä. ( nykyisin kestän jo jonki verran hajusteita, mutta yltiö alistumisesta seuraa päänsärky ja huono olo...)

Toinen, mitä tämä tyyppi ei selvästikkää käsittänyt oli se, ettei minulle kelvannut mikään kallis merkkituote, vaan kuljin joko halpaketju/ kirppis vaatteissa ja käytin rahani ennemmin sarjakuviin ja kirjoihin.

Pari vuotta sitten tämä henkilö yritti kaveerata kanssavi facessa, kahdesti. Arvatkaapa vaan kahdesti suostuinko.

Jos joku näistä tovereista (tai näistä kahdesta kiusaajasta) lukee tämän: älkää turhaan yrittäkö ottaa yhteyttä. Ette ottaneet opiksenne silloin, tuskin tapanne ovat muuttuneet tähän mennessä. Anteeksipyynnöt ovat turhia, aiheuttamanne henkiset haavat ovat jo parantuneet monen vuoden aikana, kiitos _oikeiden ystävien_  jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen.

Kiusaamista ei omasta mielestäni saisi ikinä antaa anteeksi ( tämä oli omana aikanani yleinen toimintapa, kuisaaja pyytää luokan edessä anteeksi, kiusattu sanoo "saat anteeksi") Antamalla anteeksi kiusaajalle, viestii sekä kiusaajalle että muille luokkalaisille " Olen heikko ja herkkäuskoinen kun kuvittelen tämän auttavan tilannetta yhtään." Se aiheuttaa vaan lisää kiusaamista, tällä kertaa muutkin saattavat liittyä mukaan. Näin kävi minulle.

Joku saattaa luulla, että henkinen kiusaaminen ei ole saman arvoista kuin fyysinen kiusaaminen, mutta yhtä haitallisia ne ovat. Henkinen kiusaus jättää haavat sisälle, sydämmeen ja mieleen. Niitä haavoja ei paikata laastarilla tai tikeillä.

Ironista kyllä; näkymättömänä kohtelu saattoi tehdä minusta avoimen ihmisen vanhemmalla iällä. Tuen nyky-yhteiskunnan laatikoihin sopimattomia avoimesti, kannatan sukupuolivapaata avioliittolakia, hyväksyn kaikki ihmiset sellaisena kuin he ovat, hetero, homo, trans, kolmas sukupuoli... ihan sama minulle, kunhan olet itse onnellinen omassa valinnassasi.

Ookami kiittää ja kuittaa ~